SUOMEN EI PIDÄ SEURATA VIRON TIETÄ

23.8.2026

Miguel López

NIILLE, JOTKA EIVÄT EHDI TAI HALUA LUKEA KOKO TEKSTIÄ:

Aion tästä lähtien liittää pidempiin kirjoituksiini lyhyen yhteenvedon niiden keskeisistä ajatuksista. Alla olevat kohdat on koottu tekoälyohjelman avulla. Näin jokainen voi nopeasti arvioida, kiinnostaako aihe häntä niin paljon, että hän haluaa lukea myös varsinaisen kirjoituksen. Jos ei kiinnosta, hänen ei tarvitse käyttää siihen enempää aikaansa.

· Virolla on oikeus omaan Venäjä-politiikkaansa, mutta Suomen ei tarvitse ottaa siltä vastaan opetuksia.

· Suomalaiset ja virolaiset ovat läheisiä sukulaiskansoja, mutta niiden historialliset kokemukset ovat erilaiset.

· Suomi säilytti itsenäisyytensä ja kehitti oman tapansa elää Venäjän ja Neuvostoliiton naapurina.

· Viron jyrkkyyttä voidaan ymmärtää sen historian kautta, mutta Viron traumat eivät saa ohjata Suomen ulkopolitiikkaa.

· Viron voimakas ja ehdoton kielenkäyttö kertoo päättäväisyyden lisäksi myös historiallisen turvattomuuden tunteesta.

· Myös Suomessa jotkin populistiset ja trumpilaisesta äärioikeistosta vaikutteita saaneet ryhmät ovat omaksuneet samanlaista venäläisvastaista ajattelua.

· Suomi on maantieteellisesti Itämeren maa, mutta poliittisesti ennen kaikkea pohjoismainen valtio.

· Suomi voi kuunnella Viroa olematta sen kanssa samaa mieltä ja tehdä yhteistyötä sen kanssa ryhtymättä sen kaltaiseksi.

SUOMEN EI PIDÄ SEURATA VIRON TIETÄ

Vanhan sanonnan mukaan seura tekee kaltaisekseen. Siinä on paljon perää, tai ainakin se antaa aihetta ajatella. Virolaiset poliitikot esiintyvät nykyään mielellään Venäjän erityisasiantuntijoina ja kertovat myös Pohjoismaille, erityisesti Suomelle ja Ruotsille, miten meidän pitäisi itäiseen naapuriimme suhtautua. Virolla on luonnollisesti oikeus mielipiteeseensä ja omista kokemuksistaan nousevaan politiikkaansa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Suomen pitäisi ottaa siltä vastaan opetuksia.

Suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti poikkeuksellisen läheisiä sukulaiskansoja. Historiassa olemme kuitenkin kulkeneet hyvin erilaisia teitä. Molemmilla mailla on pitkä ja raskas kokemus Venäjän keisarikunnasta ja Neuvostoliitosta, mutta valtiolliset kohtalomme eivät olleet samanlaiset. Viro menetti itsenäisyytensä Neuvostoliiton miehityksen ja Neuvostoliittoon liittämisen seurauksena, kun taas Suomi säilytti oman valtionsa, kävi Neuvostoliittoa vastaan kaksi sotaa ja rakensi niiden jälkeen vaikean mutta toimivan naapuruussuhteen. Siksi Suomella on omaan historiaansa perustuva käsitys Venäjästä. Emme tarvitse Virosta tuotua oppikirjaa tietääksemme, millainen naapuri Venäjä voi olla tai miten sen kanssa on toimittava.

Kesän 1944 torjuntavoitto osoitti, että Suomi kykeni puolustamaan olemassaoloaan suurvaltaa vastaan. Yhtä olennaista on se, mitä tapahtui sodan jälkeen. Suomi säilytti itsenäisyytensä, demokraattisen järjestelmänsä ja oman yhteiskuntamallinsa. Siihen eivät riittäneet aseet eivätkä suuret sanat. Tarvittiin myös poliittista viisautta, harkintaa ja kykyä ymmärtää vastapuolta ilman, että sille alistuttiin. Tähän kokemukseen kuuluu paljon kipeää, mutta myös diplomatiaa, kaupankäyntiä, kulttuurista vuorovaikutusta ja käytännöllistä rinnakkaiseloa.

Viron kärsimyksiä tai kokemuksia Neuvostoliitosta ei pidä vähätellä. Juuri ne auttavat ymmärtämään sen nykyistä suhtautumista Venäjään. Historiallisesta traumasta voi syntyä perusteltua varovaisuutta, mutta myös ehdottomuutta, pysyviä viholliskuvia ja kyvyttömyyttä nähdä muita vaihtoehtoja kuin jatkuva vastakkainasettelu. Kokemuksen ymmärtäminen ei tarkoita, että siitä pitäisi tehdä myös Suomen ulkopolitiikan perusta.

Viron nykyisessä poliittisessa esiintymisessä näkyy mielestäni pienen ja historiallisesti turvattoman valtion tarve todistella jatkuvasti omaa päättäväisyyttään. Epävarmuus muuttuu helposti suurieleisyydeksi: hakeudutaan mahdollisimman voimakkaiden liittolaisten suojaan ja pyritään samalla olemaan kaikkein äänekkäimpiä, jyrkimpiä ja tinkimättömimpiä. Tällainen uhmakkuus ei välttämättä ole voiman merkki. Se voi olla myös tapa peittää omaa epävarmuutta ja riippuvuutta vahvemmista valtioista. Siksi pidän kummallisena, että juuri Viro katsoo voivansa opettaa Suomelle ja Ruotsille, miten Venäjän naapurissa tulee elää.

Samanlaista ajattelua esiintyy valitettavasti myös Suomessa, erityisesti joidenkin populististen poliitikkojen ja aktivistien sekä trumpilaisesta äärioikeistosta vaikutteita saaneiden ryhmien keskuudessa. Niille venäläisvastaisuus, kova kielenkäyttö ja kaiken vuoropuhelun torjuminen ovat keinoja todistella länsimaisuutta, isänmaallisuutta ja poliittista kovuutta. Suomen ulkopolitiikkaa ei kuitenkaan pidä rakentaa vihan, pelon tai ulkomailta jäljitellyn suurieleisyyden varaan. Meillä pitäisi olla riittävästi historiallista kokemusta ja kansallista itseluottamusta, jotta meidän ei tarvitse osoittaa rohkeuttamme jatkuvalla uholla.

Suomi on tietenkin maantieteellisesti Itämeren maa. Historiallisissa ja geopoliittisissa yhteyksissä se on voitu sijoittaa myös laajempaan Baltian alueeseen. En kuitenkaan puhu nyt maantieteestä vaan poliittisesta toimintatavasta. Nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä Baltian mailla tarkoitetaan tavallisesti Viroa, Latviaa ja Liettuaa, kun taas Suomi määrittelee itsensä ennen kaikkea pohjoismaiseksi valtioksi. Juuri tämän eron haluan säilyttää. Meidän ei pidä omaksua sellaista historiallisten traumojen, jatkuvan uhmakkuuden ja ehdottoman vastakkainasettelun muovaamaa ulkopolitiikkaa, joka nykyään hallitsee Baltian maiden poliittista puhetta.

Suomen ei pidä seurata Viron tietä. Suomen on säilytettävä oma pohjoismainen ulkopoliittinen linjansa. Se tarkoittaa vahvaa puolustuskykyä ja valmiutta suojella itsenäisyyttämme, mutta samalla rauhallista harkintaa, täsmällistä kielenkäyttöä ja kykyä erottaa todellinen turvallisuuspolitiikka poliittisesta teatterista. Yhteistyö Viron ja muiden Baltian maiden kanssa on tarpeellista, mutta se ei edellytä niiden poliittisen toimintatavan jäljittelemistä.

Tässä taloudellisista syistä käytävässä ja etniseksi vastakkainasetteluksi paketoidussa sodassa slaavilaisten kansojen välillä on tapahtunut paljon sellaista, mitä ei voida hyväksyä. Se ei silti merkitse, että diplomatia pitäisi hylätä ikuisiksi ajoiksi tai että kaikkein jyrkin puhe olisi aina viisainta politiikkaa. Sodat päättyvät, hallitukset vaihtuvat ja kansainväliset tilanteet muuttuvat. Venäjä ei kuitenkaan katoa Suomen naapurista.

Tulee vielä aika, jolloin Eurooppa tarvitsee valtioita, jotka tuntevat Venäjän, ymmärtävät sen yhteiskuntaa ja kykenevät keskustelemaan sen kanssa. Silloin Suomen historiallinen kokemus, kulttuurinen tuntemus ja neuvottelukyky voivat osoittautua paljon arvokkaammiksi kuin tämän hetken äänekkäät julistukset. Tätä osaamista ei pidä hävittää eikä vaihtaa sellaiseen ehdottomuuteen, joka sulkee jo etukäteen kaikki tulevaisuuden tiet.

Suomi voi kuunnella Viroa olematta sen kanssa samaa mieltä. Voimme tehdä yhteistyötä baltialaisten naapuriemme kanssa ryhtymättä heidän kaltaisikseen. Emme tarvitse fanatismia osoittaaksemme olevamme itsenäinen ja rohkea valtio. Tarvitsemme omaa muistiamme, omaa harkintakykyämme ja rohkeutta kulkea tarvittaessa omaa tietämme.

Jyväskylässä 23.8.2026