YHDYSVALTOJEN TOIMET VENEZUELASSA, KESKUS–PERIFERIA-LOGIIKKA JA VASEMMISTON ROOLI

5.1.2026

Miguel López (Suomen kansalainen, syntynyt Venezuelassa)

Jos tämän tekstin sävy tuntuu kovalta, se on tarkoituksellista. Haluan sen olevan sitä. Teksti saattaa paikoin tuntua myös hieman jäsentelemättömältä: kirjoitan tätä nopeasti, tilanteen keskellä. Mutta vaikka muoto olisi rosoinen, ajatus ei ole. Kirjoitan rationaalisesti, en tunnepuuskassa.

Minua väsyttää se holhoava ja tunteileva asenne, jolla jotkut (usein hyvin kaukaa) puhuvat Venezuelasta ja sen kansasta. Ehkä jotkut venezuelalaiset hyväksyvät sen. Suurelle enemmistölle se on loukkaavaa. Vielä enemmän väsyttää se, että tällainen holhous tulee usein vasemmistosta – sieltä, josta odottaisi päinvastaista. Usein oikeiston suora kritiikki tuntuu rehellisemmältä kuin vasemmiston “myötätuntoinen” kielenkäyttö, joka peittää rakenteelliset ongelmat tunteellisella retoriikalla.

Tässä yhteydessä haluan myös sanoa selvästi, mitä tarkoitan solidaarisuudella. Solidaarisuus ei ole sääliä, ei holhousta eikä kaukaa jaettua surkuttelua. Solidaarisuus on ennen kaikkea: todellisuuden ymmärtämistä, sorrettujen puolella olemista, ulkopuolisen vallankäytön vastustamista, sekä kykyä myös kritisoida omia rivejä silloin, kun ne loitontuvat omista ihanteistaan.

Se tarkoittaa kunnioitusta, ei ylhäältäpäin osoitettua sääliä.

On täysin selvää, että se, mitä Venezuelassa on tapahtunut, on kansainvälisen oikeuden vastaista. Ajatus siitä, että suurvalta voi tulla toisen maan alueelle ja siepata sen ylimmän johtajan, on kestämätön, pidimmepä johtajasta tai emme. Jos hyväksymme tämän mallin, hyväksymme sen, että sama voidaan tehdä missä tahansa, myös täällä.

Haluan kuitenkin ennen kaikkea tarkastella, miksi tällaiseen tilanteeseen päädytään. Venezuelan tapahtumat eivät ole vain ulkopuolista toimintaa. Taustalla toimii myös maan sisäinen valtaa pitävä luokka: yläluokka, porvaristo, talous- ja sotilasjohto. Osa niin sanotusta “maduristisesta” vallanpitäjäluokasta on valmis luopumaan Maduron henkilöstä, jos se takaa heidän omien taloudellisten etujensa ja vaikutusvaltansa säilymisen. Venezuelassa on jo pitkään puhuttu "bolivariaanisesta yläluokasta" , joka pysyy vallan ytimessä, olivat kasvot keitä tahansa.

Hugo Chávezin aikana yritettiin aidosti murtaa näitä rakenteita. Maduro ei ole sitä tehnyt. Hän on käyttänyt Chávezin kieltä ilman Chávezin poliittista projektia. Tässä mielessä sanon suoraan: olen chavista – tarkoittaen nimenomaan Chávezin alkuperäistä projektia, en madurismia.

On muistettava myös tämä: Venezuelan ja Yhdysvaltojen vallanpitäjät ovat tehneet keskenään liiketoimintaa kaiken aikaa. Öljy virtaa, raha liikkuu, sopimuksia tehdään. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Yhdysvalloille.

On erittäin tärkeää korostaa myös taloussaarron merkitystä. Talouspakotteet ja saarto eivät ole “pieniä taloudellisia vipuja”, vaan ankaria, kansalaisia suoraan kurittavia toimia, joilla kokonaisia yhteiskuntia painetaan polvilleen. Venezuelaa on kiristetty taloussaarrolla yli kymmenen vuotta. Sillä on ollut valtava vaikutus maan sisäiseen kehitykseen, arjen köyhyyteen, korruption kasvuun ja epävirallisen talouden laajenemiseen. Sama pätee Kuubaan – vielä voimakkaammin. On aiheellista kysyä, miten Suomi olisi selvinnyt kymmenien vuosien saarron oloissa.

Lisäksi Karibian alueen operaatiot vaikuttavat kokaiinin maailmanmarkkinahintaan: kun tarjontaa kiristetään tai epävarmuutta lisätään, hinta nousee. Tämä on kysynnän ja tarjonnan logiikkaa, ei terveyspolitiikkaa eikä humanitaarisuutta.

On hyvä muistaa myös historialliset tosiasiat. Venezuela on yksi OPECin perustajamaista, ja öljyteollisuus nationalisoitiin jo 1970-luvulla. Toisin sanoen monet myöhemmin esitetyt puheet “uudesta” kansallistamisesta eivät historiallisesti pidä paikkaansa: valtiollinen kontrolli oli olemassa jo ennen Chávezia ja Maduroa.

Trumpin lausunnot Maduron sieppauksen jälkeen olivat paljastavia: hän ilmoitti olevansa valmis keskustelemaan Maduron varapresidentin kanssa. Henkilöt voivat vaihtua, mutta järjestelmä jatkuu. Tämä kertoo, että kyse on vallanpitäjäluokkien välisestä järjestelmästä, ei yksittäisistä nimistä.

Kysymys on samalla geopolitiikasta. Yhdysvallat piirtää uudelleen vaikutusaluettaan ja lähettää viestin ennen kaikkea Kiinalle, joka on noussut Latinalaisen Amerikan keskeiseksi taloudelliseksi toimijaksi. Venäjän rooli on vähäisempi, lähinnä Venezuela ja Kuuba.

Kuuban tilanne liittyy suoraan tähän kokonaisuuteen. Sille on jäljellä käytännössä Meksikon energiatoimitusten tuki. Jos se katkaistaan, seuraukset ovat raskaat.

Tässä kohden viittaan lyhyesti Johan Galtungiin. Monet lukijoista tuntevat hänen keskuksen ja periferian analyysinsa. Käytän tässä ajattelua, jonka hän esitti jo yli 50 vuotta sitten: on olemassa keskuksen valtaa pitävä luokka ja periferian valtaa pitävä luokka, jotka ovat sidoksissa toisiinsa ja jakavat edut yli rajojen. He muodostavat käytännössä transnationaalisen yläluokan. Heitä yhdistää raha ja valta – ei kansallinen identiteetti.

Tämä malli ei koske vain Venezuelaa. Sama on nähty Chilessä Allenden aikana, Panaman irrottamisessa Kolumbiasta ja monissa muissa tapauksissa. Ulkoinen valta ei toimi ilman sisäistä yhteistyökumppania. Aina löytyy luokka, joka myy maan, koska se hyötyy itse.

Suomi ei ole tämän logiikan ulkopuolella. Sen näkee monessa konkreettisessa asiassa:

– kaivoshankkeet, joissa luonto tuhotaan ja voitot valuvat ulkomaille

– sosiaali- ja terveydenhuollon yksityistäminen yhtiöille, joiden omistus kytkeytyy veroparatiiseihin

– koulutusjärjestelmä, jossa toistetaan valtaa pitävän luokan talous- ja yhteiskuntakäsityksiä

– perintäyhtiöt, jotka tekevät voittonsa ihmisten ahdingosta

– kansainväliset tilintarkastusyhtiöt, jotka peittelevät ja silottelevat myös Suomessa esiintyvää korruptiota

– konsulttiyhtiöt, jotka tuottavat tilaajan haluaman tuloksen ja antavat teknisen, siistin muodon poliittisesti jo tehdyille päätöksille

– meidät pidetään jatkuvassa pelossa “asiantuntijapuheella”, jotta asevarustelusta ja sotateollisuudesta tehdään jatkuvan voiton lähde

Tällä kaikella tarkoitan: voi olla, ettei Suomessa siepata presidenttiä. Mutta sama taloudellisen ja poliittisen alistamisen logiikka toimii.

Haluan myös sanoa tämän selvästi: luokat ovat edelleen olemassa. Jos mieltäisit itsesi “keskiluokaksi”, on syytä muistaa, että tämä käsite toimii usein poliittisena rauhoittamiskeinona. Sen avulla ihminen erotetaan siitä enemmistöstä, johon hän todellisuudessa kuuluu, ja luokkatietoisuus hajotetaan pieniksi identiteeteiksi.

Kun kritisoin vasemmistoa, teen sen siksi, että katson meidän kantavan vastuun. Jos väitämme tavoittelevamme yhteiskunnan muuttamista, meidän on katsottava peiliin. Maduron järjestelmä ei ole sosialismia eikä kommunismia. Siksi sitä ei tarvitse puolustaa “vasemmiston nimissä”.

Venezuelassa tapahtunut on myös eräänlaista politiikan viihteellistymistä, show. Sitä seurataan kuin sarjaa, mutta todellinen valta pysyy taustalla samoilla yläluokilla.

Venezuelan tilanne ei vaadi sääliä. Se vaatii analyysia. Se muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, kun vasemmistoksi kutsutut projektit alkavat omaksua porvariston vallankäytön tavat ja menettävät kykynsä muuttaa rakenteita.

Ja lopuksi: toivon, että se, mitä Venezuelassa tapahtuu, johtaa siihen, että vasemmisto tekee sen, mikä on sen todellinen tehtävä – muuttaa valtarakenteita juuria myöten – ja ymmärtää, että tämä työ ei ole koskaan valmis.

Muutos ei saa pysähtyä, sillä kapitalistinen valtaa pitävä luokka on loismainen rakenne, jota vastaan on toimittava jatkuvasti eikä vain silloin tällöin.

Jyväskylä 5.1.2026