PERIAATTEET, PAKOTTEET JA PIENEN MAAN HARKINTA

17.3.2026

Miguel López

Olen elänyt lähes kolme neljäsosaa elämästäni Suomessa, maassa jota pidin pitkään esimerkkinä yhteiskunnasta, jossa järki, oikeudenmukaisuus ja maltillinen harkinta ohjaavat politiikkaa ideologisista rintamalinjoista riippumatta. Juuri siksi viime vuosien kehitys tuntuu monella tavalla henkilökohtaiselta pettymykseltä. Se Suomi, johon moni meistä on oppinut luottamaan – maa, jossa päätöksiä pyrittiin tekemään rauhallisesti ja omista lähtökohdista käsin – näyttää vähitellen väistyvän politiikan tieltä, jossa kansallinen harkinta kapenee ja jossa kansainväliset leirijaot ohjaavat keskustelua yhä enemmän.

Tämä näkyy myös siinä, miten nykyisestä maailmantilanteesta puhutaan. Kun Yhdysvallat ilmoitti sallivansa väliaikaisesti jo merillä olevan venäläisen öljyn kaupan, päätös esitettiin energiamarkkinoita vakauttavana teknisenä toimenpiteenä. Virallinen selitys oli selkeä: kyse ei ole pakotteiden purkamisesta, vaan rajatusta poikkeuksesta, jonka tarkoitus on estää hinnan nousu ja rauhoittaa markkinoita. Samalla ratkaisu paljastaa jotakin olennaista kansainvälisen politiikan todellisesta luonteesta. Kun energian hinta nousee riittävän korkeaksi, periaatteet alkavat nopeasti joustaa.

Lännessä Venäjää vastaan asetettuja pakotteita on kuvattu moraalisena ja strategisena välttämättömyytenä. Niiden tarkoituksena on heikentää Kremlin taloudellista perustaa ja rajoittaa sen mahdollisuuksia jatkaa sotaa Ukrainassa. Käytännössä tilanne on kuitenkin monimutkaisempi. Taloudellinen vuorovaikutus ei ole kadonnut sodasta huolimatta. Yhdysvallat on esimerkiksi jatkanut venäläisten lannoitteiden tuontia; Reutersin mukaan niiden arvo oli vuonna 2024 noin 1,3 miljardia dollaria. Samana vuonna Yhdysvallat toi Venäjältä myös palladiumia noin 878 miljoonan dollarin arvosta, metallia jota tarvitaan muun muassa autoteollisuudessa ja elektroniikassa.

Energia-alalla ristiriita on vielä ilmeisempi. Vaikka Yhdysvallat on säätänyt lain venäläisen uraanin tuonnin rajoittamisesta, järjestelmä sallii edelleen poikkeuslupia tilanteissa, joissa tuonti katsotaan kansallisen edun kannalta välttämättömäksi. Lisäksi voimassa on lisenssejä, jotka mahdollistavat tietyt siviilikäyttöön liittyvät ydinenergia-alan transaktiot. Kun nämä tosiasiat asetetaan rinnakkain viimeaikaisten päätösten kanssa, kokonaiskuva muuttuu selväksi: pakotteet ovat olemassa, mutta niiden soveltaminen ei ole ehdotonta. Niitä tulkitaan joustavasti silloin, kun taloudelliset tai strategiset tarpeet sitä vaativat.

Tällainen toimintatapa ei ole suurvalloille poikkeuksellista. Suuret valtiot ajavat ennen kaikkea omia etujaan ja muokkaavat sääntöjä tilanteen mukaan. Ongelma syntyy silloin, kun pienemmät maat alkavat omaksua tämän ajattelun ilman kriittistä etäisyyttä. Suomessa ulkopoliittinen keskustelu on viime vuosina muuttunut huomattavan yksisuuntaiseksi. Nato-jäsenyyttä, kasvavia puolustusmenoja ja syvenevää sotilaallista yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa on perusteltu historiallisella

välttämättömyydellä ja arvopohjaisella valinnalla. Näissä perusteluissa on oma logiikkansa, sillä Suomen historiallinen kokemus Venäjän kanssa on todellinen.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa myös toinen näkökulma. Omien kokemusteni perusteella – erityisesti taiteen, kulttuurin ja ajattelun parissa toimivien ihmisten kanssa – vielä muutama vuosi sitten vaikutti siltä, että Suomen ja Venäjän välillä etsittiin vähitellen yhteistä ymmärryksen aluetta kaikista historiallisista jännitteistä huolimatta. Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina, ja juuri siksi naapuruutta hoidetaan parhaiten järkevästi, kunnioittavasti ja hyvillä tavoilla. Ihmissuhteissa kuten valtioidenkin välillä kohteliaisuus ja maltilliset signaalit rakentavat usein enemmän kuin vastakkainasettelu. Siksi on syytä kysyä, missä määrin nykyinen jyrkkä ilmapiiri todella heijastaa Suomen omia valintoja – ja missä määrin se on seurausta ulkopuolisista paineista.

Suomen viimeaikainen linja herättääkin kysymyksiä. Maa toimii toisinaan kuin se olisi itsekin merkittävä maailmanpoliittinen toimija, vaikka todellisuudessa se on kansainvälisessä mittakaavassa pieni valtio. Tällaisessa asemassa ulkopolitiikan vahvuus on perinteisesti ollut harkinnassa, realismissa ja kyvyssä säilyttää oma liikkumatila. Siksi on vaikea välttää vaikutelmaa siitä, että Suomi on viime vuosina sitonut turvallisuus- ja ulkopolitiikkansa hyvin tiiviisti Yhdysvaltojen johtamaan järjestelmään. Yhdysvallat voi tehdä energiapolitiikassaan poikkeuksia silloin kun se katsoo sen palvelevan omia etujaan, mutta pienemmät liittolaiset joutuvat usein kantamaan näiden ratkaisujen seuraukset.

Tämä ristiriita näkyy myös Suomen sisällä. Itä-Suomen talous on kärsinyt rajaliikenteen ja kaupankäynnin romahtamisesta, samalla kun puolustusmenot kasvavat nopeasti ja turvallisuuskysymykset hallitsevat poliittista keskustelua yhä enemmän. Samalla kuitenkin käy ilmeiseksi, ettei maailmantalous ole jakautunut niin jyrkästi kuin poliittinen puhe antaa ymmärtää. Energia, raaka-aineet ja strategiset materiaalit jatkavat liikkumistaan, koska moderni teollinen talous ei yksinkertaisesti toimi ilman niitä.

Pienen maan vahvuus ei ole siinä, että se toistaa suurvaltojen puhetta mahdollisimman kovalla äänellä. Sen vahvuus on siinä, että se säilyttää kykynsä ajatella itse.

Jyväskylä 17.3.2026