ALEXANDER STUBB JA MIELISTELEVÄ DIPLOMATIA

8.1.2026

Miguel López

Presidentti Alexander Stubbin viimeaikaiset kannanotot kansainvälisiin kriiseihin (erityisesti Venezuelaan ja Yhdysvaltojen siellä tekemiin toimiin) ansaitsevat harkitun ja rauhallisen tarkastelun. Kyse ei ole yksittäisestä lipsahduksesta tai huolimattomasta sanavalinnasta, vaan tavasta, jolla Suomi tällä hetkellä puhuu vallasta, oikeudesta ja omasta asemastaan maailmassa – ja ennen kaikkea siitä, millaisella äänellä se puhuu Yhdysvalloista.

Periaatteellisella tasolla presidentin painotus kansainvälisen oikeuden merkityksestä on täysin perusteltu. Suomelle sääntöperustainen järjestys ei ole abstrakti ihanne, vaan käytännöllinen edellytys. Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun kansainvälisen oikeuden rikkomista pyritään lieventämään toteamalla, ettei kyse ole ”ensimmäisestä kerrasta”. Näennäisesti viaton huomio muuttaa asetelmaa: rikkomuksesta tulee suhteellinen, ei enää selkeästi tuomittava.

Kansainvälisen oikeuden rikkominen ei muutu hyväksyttävämmäksi siksi, että sitä on rikottu aiemminkin. Päinvastoin. Juuri toistuvuus edellyttäisi täsmällistä nimeämistä ja johdonmukaista arviointia. Tämän ymmärtää jokainen kansainväliseen politiikkaan perehtynyt toimija. Siksi on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tällaisella muotoilulla vältetään nimenomaan se johtopäätös, joka olisi poliittisesti epämiellyttävä: selkeä arvio Yhdysvaltojen toiminnasta.

Tässä kohdin on syytä erottaa toisistaan diplomatia ja mielistelevä diplomatia. Diplomatia ei tarkoita vaikenemista eikä periaatteiden esittämistä vain silloin, kun niiden puolustaminen ei maksa mitään. Kun varovaisuus alkaa muistuttaa halua olla ärsyttämättä nimenomaan yhtä valtaa, siirrytään alueelle, jossa suhteiden sujuvuus asetetaan periaatteiden edelle.

Tällaisessa asetelmassa suomettuminen nousee mieleen väistämättä. Ei historiallisena ilmiönä, vaan toimintalogiikkana. Aiemmin Suomi rajasi puheensa Neuvostoliiton hyväksymiin kehyksiin. Nyt suunta on toinen, mutta mekanismi muistuttaa vanhaa: sanotaan se, minkä oletetaan olevan hyväksyttävää, ja jätetään sanomatta se, mikä tekisi puheesta aidosti itsenäistä.

Pitkään näytti siltä, että tästä perinteestä oltiin irtautumassa. Suomen ulkopolitiikan vahvuutena pidettiin diplomatiaa, monenvälisyyttä ja kykyä toimia ilman teatraalisuutta. Se oli pohjoismaisen hillittyä, mutta siinä oli myös selkärankaa: ajatus siitä, että pieni maa pärjää parhaiten johdonmukaisuudella ja arvokkuudella.

Euroopan unionin kohdalla tämä selkäranka on kuitenkin usein taipunut käytännöllisistä syistä. Kyse ei ole vain sääntöuskollisuudesta, vaan myös kotimaisista intresseistä. EU tarjoaa suomalaiselle

porvaristolle kehyksen, jonka avulla päätöksiä voidaan perustella ulkoisella pakolla ja ”yhteisillä velvoitteilla”. Samalla on selvää, että unionin talous- ja turvallisuuspoliittinen todellisuus on tiiviisti sidoksissa Yhdysvaltojen johtamaan järjestykseen.

Suomen toimintatapa erottuu tässä joukosta. Kun sääntö on olemassa, Suomi harvoin etsii liikkumatilaa – se toteuttaa. Usein ensimmäisten joukossa. Monissa muissa maissa, kuten Ranskassa, Espanjassa tai Italiassa, suhde Brysseliin ja Washingtoniin on instrumentaalisempi: neuvotellaan, tulkitaan ja tarvittaessa kuljetaan omaa tietä. Suomessa mallioppilaan rooli on ollut poikkeuksellisen vahva.

On myös syytä muistaa, millaisesta maasta puhutaan. Suomi on omista erityispiirteistään huolimatta avoin ja pluralistinen yhteiskunta, pohjoismainen maa, jonka poliittinen kulttuuri perustuu suoruuteen, rehellisyyteen ja kykyyn sanoa asiat ilman turhaa kiertelyä. Juuri nämä piirteet ovat tehneet Suomesta uskottavan kansainvälisen toimijan.

Viime vuosina on kuitenkin syntynyt vaikutelma, että tämä perinne on hämärtymässä. Puhe mukautuu valmiisiin narratiiveihin, hyväksyttyihin käsitteisiin ja ennalta määrättyihin rajoihin. Kriittinen ääni vaimenee juuri silloin, kun sen kohteena olisi imperiaalinen valta.

Tässä yhteydessä presidentin henkilökohtainen tyyli ei ole merkityksetön. Alexander Stubb on Suomen presidentti (myös minun, tietenkin, vaikka en häntä äänestänyt). Juuri siksi hänen tapansa edustaa maata koskee meitä kaikkia. Presidentti ei ole vain äänestäjiensä ääni, vaan Suomen ääni. Ja Suomi on enemmän kuin yksittäinen presidentti: se oli olemassa ennen Stubbia ja on olemassa hänen jälkeensäkin.

Kirjoitan tätä myös suomalaisena. Tämä tapa katsoa maailmaa ei ole ulkopuolinen, vaan vuosikymmenten aikana Suomessa opittu ja sisäistetty. Siksi on toisinaan vaikea ymmärtää, miksi Suomi näyttäytyy ulospäin tavalla, joka ei vastaa sitä maata, jonka suomalaiset itse tunnistavat: harkitsevaa, itsenäistä ja suoraa.

Ihmissuhteissa asia on yksinkertainen. Se, joka mielistelee lakkaamatta, ei herätä kunnioitusta – ei sivullisissa eikä lopulta edes siinä, jota mielistellään. Jatkuva mielistely alkaa tuntua epäaidolta ja vaivaannuttavalta. Sama pätee valtioihin. Kokeneet kansainväliset toimijat lukevat sanoja tarkasti ja erottavat nopeasti itsenäisen ajattelun mielistelevästä diplomatiasta, joka herättää pikemminkin myötähäpeää kuin arvostusta.

Olen vakuuttunut siitä, että Suomen kannalta paras vaihtoehto – se paras Suomi – on silloin, kun maa toimii omalla äänellään, omalla luonteellaan ja ilman pelkoa. Ei Yhdysvaltojen hyväntuulisena, hymyilevänä ja harmittomana häntänä, ei uteliaana lisäkkeenä, joka nyökkää ja seuraa, vaan maana,

joka seisoo omilla jaloillaan, puhuu selkeästi ja ymmärtää, että arvokkuus syntyy itsenäisyydestä, ei mielistelystä.

Juuri siinä on Suomen todellinen vahvuus.

Jyväskylä, 8.1.2026